Herään aamuviideltä epämääräiseen ähinään vieressäni. Nousen sängystä ja yritän ripeästi lämmittää maidon, ennenkuin pieni nälkäinen nukkuja havahtuu huutamaan. Epäonnistun yrityksessäni ja kortisoli alkaa kertyä elimistööni kovaa vauhtia. Ahdistaa. Saan maidon lämpimäksi ja toivon ettei yläkerran väki ole herännyt huutoon. Laitan vauvalle pullon suuhun ja yritän pitää itseni hereillä sen aikaa kun toinen ruokailee. Nukahdan.
Kello 7.00 ensimmäinen nälkäinen yläkerran asukas tulee vaatimaan aamupalaa. Nostan varoen valahtaneen tuttipullon vauvan vierestä ja kiroan samalla lakanoille pullosta valunutta maitoa. Yritän nousta mahdollisimman huomaamatta ja hiljaa jotta vauva vielä jatkaisi hetken unia. Tällä kertaa onnistun. Pesen eilisiltaisen kattilan ja laitan puuron hiljakseen valmistumaan.Juon lasillisen vettä. Kipuan yläkertaan katsomaan onko eskarilainen jo tajunnut laittaa vaatteet päälleen. Ei ole ja komennan neidin aamupuuhiin. Aamuisin kiukkuinen ja nälkäinen eskarilainen alkaa huutaa pää punaisena maailman kamaluutta ja kuulen alhaalta vauvan itkun. Menen alas, nappaan vauvan kainaloon ja totean kerenneeni juuri ajoissa, ennenkuin pohjaan palaneen puuron popcornimainen tuoksu valtaa koko alakerran. Laitan vauvan sitteriin, ladon puurot lautasille ja kaadan vähän maitoa perään. Nälkäinen istuu tyytyväisenä syömään omaansa ja ihmettelen missä se eskarilainen viipyy. Menen yläkertaan ja komennan leikkiin intoutuneen lapsen pukemaan uudestaan vaatteet päälleen. 7.30 neiti viimein ilmestyy alakertaan ilman sukkia ja istuu puurolautasensa eteen valittamaan kun ei ole hilloa puuron päällä. Vastaan että ei tänään ja kuulen olevani maailman tyhmin äiti.
Syötän ja puen vauvan ja välissä käyn komentamassa ruokapöydässä temppuilevia lapsia, en yhtä tai kahta kertaa vaan lukuisia raivostuttavia kertoja. Kun puurot on viimein syöty ja komennan eskarilaisen etsimään sukkansa ja autan keskimmäistä pukemaan. Äh, miksi aika kulkee niin nopeasti aamuisin. Hoputan eskarilaista sukkien kanssa ja tungen tuttia välillä vauvan suuhun. Älä nyt vaan hermostu. Kello käy jo ahdistavasti yli kahdeksaa ja stressi valtaa kehon ja mielen. Komennan tappelevia ja ympäri taloa juoksevia lapsia olemaan hiljaa ja puen itselleni vaatteet päälle. Tänään valitsen vihreiden lökäreiden sijasta harmaat ja vetäisen tukan nopsasti pois silmiltä epämääräiselle nökerölle takaraivolle. Hämärässä makuuhuoneessa hiljaa miestä herättämättä etsin itselleni paidan joka ei haise eltaantuneelle maidolle ja hiljaa suljen oven. Kello käy puolta yhdeksää ja huomaan kauhukseni aamun vilahtaneen ohi. Nyt on kiire.
Leväytän keskimmäisen haalarin lattialle pyytäen häntä pukemaan reippaasti. Hieman kiukutellen pieni mies ryhtyy pukemaan. Komennan eskarilaisen nyt viimeisen kerran laittamaan ne sukat jalkaansa. Saa lähteä ilman muuten. Nostan vauvan sitteristä ja nenäni toteaa vaipan vaihdon tarpeellisuuden. Vaihdan vaipan ja puen vauvan vaunuihin odottamaan. Kiire kiire kiire...Autan keskimmäistä pukemaan loput vaatteet päälleen ja aamu toisensa jälkeen kiroan aina hukassa olevia hanskoja ja pipoja. Pidän lapsille pikaluennon ulkovaatteiden oikeista paikoista ja miten ne löytyisi jos ne laittaisi aina samantien paikoilleen. Vauva alkaa hermostua vaunuissa, kuumuuttaan varmaan.
Noin klo 8.50 vedän takin niskaani ja pääsemme kaikki viimein ulos. Lähden pikaisesti ravaamaan eskarille päin lasten kipittäessä perässä. Toinen valittaa sukattomuuttaan ja toinen sitä että kengät on väärissä jaloissa. Kerkeämme melkein yhdeksäksi eskarille ja löntystän poikien kanssa takaisin kotiin.
Vauva nukahtaa vaunuihin ja valmistan itselleni cappuccinon. Keskimmäinen intoutuu dinosaurusleikkeihinsä. Istun aamupalani ääreen ja hengähdän. Ihanaa, hetki omaa aikaa. Viiden minuutin kuluttua pieni poika saapuu keittiöön kuolaamaan aamupalaani. Sanon että ei onnistu, sinä olet jo syönyt. Jankkaamisesta ei tule loppua ja luovutan. Teen lapselle leivän ja kaadan lasiin vähän mehua. Uppoudun lukemaan päivän uutisia ja keskimmäinen lähtee leikkimään jättäen jälkeensä puoliksi syödyn paahtoleivän ja koskemattoman mehulasin. Silmäluomeni alkavat painua kiinni. Nousen ja alan siivoamaan keittiötä. Saan tiskikoneen puoliksi tyhjennettyä kun itkuhälyttimestä alkaa kuulumaan vauvan itkua. Haen vauvan sisälle ja istun olohuoneen sohvalle imettämään. Dinosaurusleikit ovat vaihtuneet Ryhmä Hau-leikkeihin ja Rollen kaivuutyömaa on levittäytynyt kukkaruukusta olohuoneen pöydän kautta lattialle. Huokaan syvään ja suljen henkiset silmäni. Imetän jonkin aikaa kunnes vauvan totaaliturhautumisen myötä haen sen tutun ja turvallisen tuttipullon ja annan maidon siitä.
Kello lähentelee yhtätoista ja vauva on onnekseni nukahtanut sohvalle. Nousen varovasti ja menen keittiöön laittamaan ruokaa. Kaapit ammottavat tyhjyyttään ja keskimmäinen kiukuttelee väsymystään. Kaivan kaapista valmispastan ja laitan sen kiehumaan. Nyt pitää saada toinen mahdollisimman pian nukkumaan. Ruoka jää lautaselle koska siitä ei tykätä ja komennan pojan patjalle alakerran makuuhuoneeseen. Helpompi vahtia että pysyy sängyssä. Yritän väsymykseltäni jatkaa keittiön siivousta huonolla menestyksellä. Nälkä kurnii vatsassani ja valmistan itselleni pikasalaatin. Vauva herää juuri kun saan lautasen eteeni ja haen hänet syliini. Käyn noukkimassa keskimmäiseltä lelut pois ja komennan tiukasti nukkumaan. Seurustelen vauvan kanssa ja klo 12.30 alkaa viimein tasainen kuorsaus kuulumaan makuuhuoneesta. Otan vauvan kainaloon ja käperryn sohvannurkkaan. Suljen silmäni ja nukahdan hetkeksi. Onneksi eskarilainen tulee jo itsekseen kotiin.
Klo 13.30 ulko-ovi käy. Ääääääitiiiii, mitä mä voin syödä välipalaksi? Ota vaikka leipää. Miks aina leipää? No siksi kun en ole jaksanut ajatella. Keskimmäinen herää kiukkuisena keskeneräisiksi jääneiltä päiväuniltaan ja alkaa piinaava iltapäivä. Jatkuvaa taistelua lasten kanssa ja ilman. Mikään ei kelpaa ja kaikesta tapellaan. Jatkuva tappelun ja rajujen leikkien kakofonia. Äiti tuu kattoo.Äiti toi teki sitä. Äiti toi kiusaa. Äiti voiko pilvien päällä kävellä. Äiti mitä muurahaiset syö. Äiti onks Tarzan ihminen vai eläin vai kala? Onks niit olemassa?Äiti, äiti, äiti.Äiti tuu pyyhkimään. Äiti voiks tän laittaa seinälle. Äiti saanks mä sakset. Äiti toi piirtää seinään.
ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ ahdistaa. Komennan lapset ylös ja pistän hetkeksi korvanapeista rentouttavaa musaa ja suljen kaiken pois ympäriltäni. Vauva onneksi istuu tyytyväisenä sylissäni eikä sillä hetkellä tarvitse muuta kuin minut. Hetken päästä avaan silmäni ja kuulen yläkerrasta tappelun äänet. Kuivat pyykit ilkkuvat mulle ruokailuhuoneesta. Ähhähhää, et saakaan meitä ikinä kaappiin. Rollen keskeneräiseksi jäänyt työmaa multineen on levinnyt kissojen mukana valkoiselle matolla ja multaisten tassunjälkien päästä löydän läjän tuoretta kissan oksennusta. Päätä alkaa kivistää ja korvia särkeä. Syvä ahdistus valtaa koko kehon ja tekisi mieli itkeä. Kello käy eteenpäin ja komennan lapset pihalle. Ihana hiljainen talo. Vauva nukkuu taas ja palaan keittiöön miettimään mitä laitan ruoaksi. Ruskistan jauhelihan ja pistän sekaan purkillisen tomaattimurskaa ja yhden murskatun valkosipulinkynnen. Laitan spaghetin kiehumaan. Istun juomaan päivän toista kahvikupillista kunnes ensimmäinen tulee valittamaan ulkona kastuneita hanskojaan.Ei vesileikkejä lapset! Kello on onnekseni jo viisi ja saan viimein apuvoimia. Lapset on ruokittu ja Pikku kakkonen saapuu taas pelastamaan päivän. Sen aikana yritän tehdä jotain hyödyllistä.
Pikku kakkonen loppuu ja ylhäältä alkaa kuulumaan epämääräistä ryminää. Äitiiiiiii, toi tönäs mua. No enpäs tönässy. Oon liian väsynyt välittääkseni. Ei kiinnosta. Kadehdin lapsettomia ystäviäni ja hetken jopa kadun omiani. Ilta sujuu apuvoimien kanssa kohtuu rauhallisesti ja kun lapset on saatu sänkyyn, pakkaan vauvan turvakaukaloon ja lähden kauppaan. Hetki melkein omaa aikaa. Keskellä markettia purskahdan itkuun enkä edes tiedä miksi. Vauva nukkuu onneksi koko kauppareissun ajan ja saan ostokset hoidettua. Kotona istun sohvalle ja totean kellon olevan jo puoli kymmenen. Nyt olisi hyvä aika neuloa vaikka vähän sukkaa. Katson kirjoneuleeni ohjetta ja kirjaimet villiintyvät silmissäni villiin polkkaan ja ajatus pätkii. Äh, olen liian väsynyt. Nappaan vauvan kainalooni ja menen nukkumaan toivoen, että seuraavana yönä en joudu kohtaamaan kattolampun pelottavia silmiä, krokotiilejä sängyn alla tai kasvukipuja.
Yöllä näen unia siististä kodista, omasta ajasta ja siitä miten nukun viikon putkeen.
Toivon että joskus voisin edes pienen ohikiitävän hetken olla täysin tarpeeton äiti.
