Katse kauppakassiin

Kesä tulee vauhdilla ja yläkerran wc on melkein valmis. Viime kevään salaojaremontin jäljet näkyy pihassa edelleen ja hommaa olisi enemmän kun kerkeää tekemään. Tässä isohkojen remonttien keskellä minun ollessa hoitovapaalla olemme alkaneet miettimään säästökeinoja. Remontit ja piha vie jonkin verran rahaa ja koska käytännössä elämme yhden ihmisen palkalla säästökohteiden kartoittaminen todellakin tulee tarpeeseen. 

Ylimääräisiä huvituksia meillä ei ole nyt lähiaikoina paljon ollut, emme juurikaan käy Hoplopissa hintansa vuoksi ja huvipuistoreissutkin rajottuvat lähinnä työnantajani järjestämään koko perheen huvipuistopäivään. Emme juurikaan matkustele lukuunottamatta satunnaisia laivareissuja jotka olemme pienten lasten kanssa kokeneet erittäin helpoiksi ja mukaviksi. Remonttien ja auton lisäksi ehkä isoin menoerä meillä on ollut ruoka. En edes kehtaa tässä mainita kuinka suuri ruokabudjettimme on ollut mutta nyt viimein pitkään puhuttu ruokabudjetin pienennys otettiin käytäntöön. Tarkoituksemme on pienentää ruokakulujamme 300eurolla kuussa. Ruokaan on tosiaan mennyt hävyttömän suuri summa rahaa kuukaudessa ja edelleen tämän ruokabudjetin pienennyksen jälkeen käytössämme on kohtuullinen summa rahaa jonka moni muukin tämänkokoinen perhe saa riittämään kuukaudessa. Miksi siis me emme saisi? 

Ruokakuluista oli siis selkein lähteä säästämään. Meillä kauppareissut ja ruoanlaiton 95% meillä hoidan minä, joten otin haasteen innolla ja jännityksellä vastaan. Tutustuin netissä moneen hyvään artikkeliin edullisesta ruoasta ja säästämisestä ja siitä miten esimerkiksi tiukka suunnittelu ja kausikasvisten käyttö on hyvä tapa aloittaa. Meillä lisäksi isohkon säästön tulee varmasti myös tekemään iltaherkuttelun lopettaminen, tai ainakin halventaminen. Kylmäsavulohen ja tuorejuustojen sijaan kaapista löytyy nykyään lähes aina mikropoppareita tai ainekset rahkaan. Hedelmä/marjarahka on kohtuullisen terveellinen ja edullinenkin herkku kermallakin höystettynä eikä aikuisen makuun vaadi juurikaan sokeria.  

Salaattitarvikkeet on meillä ollut myös yksi iso menoerä ja valitettavasti ne jääsalaattipussit tuppasivat vielä usein unohtumaan jääkaapin vihanneslokeroon  ja kun kyseisen pussin olemassa olon taas muistin, lillui pussin sisältö yleensä jo ruskeana ja limaisena. Edes mätääntymisprosessin aloittaneen jääsalaatin loppusijoituspaikka meidän lämpökompostorissa ei paljon lohduta siinä tapauksessa jos melkein 1,5 euroa on mennyt hukkaan. Olenkin nyt vaihtanut jääsalaatin ja kalliit salaattisekoitukset paremmin säilyviin, huomattavasti ravinteikkaampiin ja edullisempiin versioihin. Voisin kuvitella että nykypäivänä perus kotiruoassa valkokaali ja varhaiskaali ovat aliarvostetussa asemassa monipuolisuudestaan ja ravinteikkuudestaan huolimatta. Meillä syödään paljon kaalia monessa eri muodossa, mutta edullinen ja lapsillekin maistuva versio on kaaliporkkanaraaste johon joskus sekoitan joko kermaviiliä tai sitten vähän ananasta. Kaalilaatikko meillä on vielä hieman kiistelty aihe mutta kun kaalin raastaa tarpeeksi pieneksi ja maustaa hyvin, sekin menee ihan kohtuu kivasti. Sitä on helppo tehdä iso annos kerralla ja syödä useampi päivä peräkkäin.

Rakkaan ja nerokkaan mummuni jalanjäljissä olen myös hurahtanut hortoiluun ja viimepäivät olenkin kykkinyt hurmoksessa pihan perällä ja pensaiden juurella poimien vuohenputkea. Uskokaa tai älkää siihenkin jää koukkuun. Naapurin rouva kysyikin minulta eilen että marjojako poimin. Siihen vastasin että en nyt sentään vielä niin höpsähtänyt ole että vuohenputkea vaan ihan syötäväksi.  Älkää huoliko, en laita ruokiin mitään mitä en tunnista ja tiedä varmasti syötäväksi. Lisäksi huuhtelen ja linkoan kaikki keräämäni lehdet todella hyvin ennen jatkokäsittelyä. Vaikka aloittelenkin aika varovasti tätä hortoiluani voin sanoa jo olevani koukussa ja seuraavaksi aion laajentaa keräilyäni voikukkaan ja poimulehteen.

Kaiken tämän lisäksi olemme vähentäneet maidon juontia ja leivon nykyään kaikki leipämme itse.  Yksi melkein tärkein säästön kohde meinasi unohtua. Olen alkanut vähentää liharuokia ja esim makaronilaatikon teen nykyään soijarouheesta. (älkää kertoko lapsille) Valitettavasti soijaa ei oma vatsani kestä joten sitä meillä syödään aika harvoin. Kuitenkin nykyään lihalle löytyy paljon hyviä korvikkeita jotka maistuu myös lapsille ja säästöä jos haluaa niin pavut ja linssit on myös todella hyviä ja monipuolisia raaka-aineita. Linssilasagne onkin saavuttanut meillä suuren suosion.

Paljon isoja muutoksia meneillään, mutta koen että pelkästään hyvään suuntaan, vähemmän lihaa ja enemmän kasviksia niin kukkaron lisäksi myös luonto kiittää.

Kevät tuli kohisten

Meidän pihalla lunta on enää lähinnä varjoisimmassa kohdassa pensasaidan vieressä. Maasta pilkottavat jo syksyllä istuttamani tulppaanit ja viimekeväisen salaojaremontin kestäneet krookukset. Täytyy siirtää ne toiseen paikkaan sillä siihen kohtaan josta ne nyt kasvavat tulee autopaikat. Raparperitkin jo pilkottaa uudelta kasvupaikaltaan ja komposti on talvilevon jälkeen alkanut iloisesti pöhisemään.  Rakastan kevättä. Rakastan sateen jälkeistä märän mullan hajua ja kauniita aurinkoisia sopivasti lämpimiä päiviä. Pihalla tulee olemaan nyt paljon tekemistä keväällä ja kesällä kun salaojan kaivuun jälkiä täytyy vähän paikkailla ja järjestellä. Budjetillisista syistä suurimmat kukkapenkkien perustamiset jää varmaan kuitenkin seuraavaan kevääseen. Hommaa onneksi riittää ilman niitäkin projekteja.

 Viime viikonlopun aikana pihallemme kasautui valtava kasa, jota kai yläkerran vanhaksi aulaksikin voi kutsua. Vanha vessa/suihku purettiin viimein ja hyvä niin, sillä suihkun viemäriputki oli jo pidemmän aikaa vuotanut ja alta löytyi edelleen märkiä puruja (suihkua ei ole käytetty puoleen vuoteen) sekä myös vessan ulkopuolisten lattialautojen alapuolelta mustaa kuivunutta rihmastoa. Odotettavissa oli että jotain ongelmia sieltä löytyy kun homekoirat merkkasivat vessan seinän neljästä eri kohdasta, mutta ongelman laajuus yllätti silti. Onneksi se on korjattavissa ja homma onkin jo ihan hyvällä mallilla. Pian on uusi lattia valmis ja sitten päästään rakentamaan uutta vessaa, joka suosiolla jätetään ilman suihkua . 

Remontoinnin taas huomaa kun kummasti yhden ihmisen hartioille nopeasti kasaantuu paljon hommaa kun ei ihan pysy kaaoksen perässä ja toinen on kiinni remontissa, mutta onneksi tilanne on vaan väliaikainen ja huokaisin helpotuksesta nähdessäni homeiset lattialaudat ja märät purut talomme ulkopuolella. Yksi riskikohta taas vähemmän kodissamme.Väsymys painaa kun kuopus ei oikein osaa nukkua öitään ja unettomat ja rikkonaiset yöt verottaa kovin nopeasti toimintakykyä. 

 

Olen muuten saanut parittomat sukat hallintaan.  Kun pyykkään pidän tarkkaa vahtia ettei parittomia sukkia pääse vaatekaappeihin asti ja aika ajoin teen pistotarkastuksia myös sukkakoreihin. Sitten kun sukat alkaa olla vähissä, käyn läpi parittomien sukkien korin ja sieltä löytyy aika ilahduttava määrä pareja kaappeihin.

Ollakko vai eikö olla - suhteeni someen

Jo pidemmän aikaa olen kamppaillut ongelman kanssa, joka on tuttu varmasti monelle muullekin. Olen miettinyt asiaa paljon ja ajautunut aikalle syvälle ja pitkälle pohtiessani suhtautumistani sosiaaliseen mediaan. Itse kuulun tällä hetkellä Facebookiin ja Instagramiin. Jälkimmäisessä minulla on kaksi tiliä, avoin ja suljettu.

Olen pohtinut mm. miksi kuulun, mitä ajan takaa, mitä haluan viestittää ja miten some vaikuttaa minuun. Haluan jakaa ajatukseni erityisesti kahdesta yllämainitusta sosiaalisen median tahosta.

Instagram, tuo valtavan iso galleria. Löytyy fitnesstä, sisustusta, taidetta, valokuvausta, rakentamista, askarteluja, herutusta ja oikeastaan melkein mitä vain, kenelle vain. Noin 800 000 000 kuukausittaista käyttäjää taggailee ja tykkäilee.

Itse aloitin Instagramin suljetulla tilillä läheisille ystävilleni, tykkäsin napata kuvan puhelimella ja jakaa sen helposti ja hauskasti heti. Kun aloitin jo edesmenneen blogini Laiskanlinnablues koin luontaiseksi tehdä blogille myös Instagram- tilin sillä blogin kirjoittamiseen ei juurikaan ollut enää aikaa remontin keskellä. Uuden, kaikille avoimen tilin jälkeen yksityinen tilini on jäänyt vallan vaille huomiota ja julkisen tilini poistin jo kerran.  Instagramissa seuraan lähinnä sisustus- ja remonttitilejä ja nautin katsellessani kauniisti ja hienosti sisustettuja koteja.Alkuun se oli pääosin hauskaa viihdettä mutta nyt jo jonkin aikaa Instagramin saloja ihmetelleenä olen huomannut muutoksia omassa ajattelussani kun selailen toisten käyttäjien kuvia. Aika usein tunnen alemmuutta ja ulkopuolisuutta.

En osaa enkä jaksa käyttää hashtageja eikä kuvani ole mitään kovin ihmeellistä priimaa. En stailaa aamukahviani erikseen Instagramia ajatellen enkä juurikaan mieti taktiikoita joilla saavuttaisin isomman määrän seuraajia. En koe omaa kotiamme niin kovin ihmeelliseksi että näkisin syytä tavoitella kamalasti seuraajia tai yhteistyökumppaneita.Julkaisen kuvia omasta rehellisestä elämästä juurikaan miettimättä sitä miten minut tai tilini muut näkee.  Sisälläni vain on pienen pieni tarve jakaa palasia elämästäni kaikelle kansalle vaikka oikeasti se tuskin on edes kovin ihmeellistä.

Tästä pääsemmekin Facebookiin. Alussa meni tosi kauan ennenkuin liityin kyseiseen yhteisöön. En kokenut tarpeelliseksi kuulua johonkin mihin jo tosi moni kaveri kuului, kuitenkin jossain vaiheessa annoin periksi ja sillä tiellä olen edelleen. Minulla on Facebookissa tällä hetkellä 253 kaveria. Tykkään Facebookista kun voin halutessani stalkata vanhoja luokkakavereita ja kuulua erilaisiin ryhmiin joissa samanhenkiset ihmiset postaa kuvia ja keskustelee. Kirpputoriryhmistä tykkään kuitenkin eniten. Useamman kerran olen pitänyt taukoa kyseiseltä sivustolta mutta aina palannut takaisin.Välillä hermostun ja poistan isolla seulalla kavereita näyttääkseni heille, että siitäs saitte kun ette olleet kiinnostuneita elämästäni. Moni ihminen seuraa päivistyksiäni ja useamman kanssa myös juttelen siellä. Osaan itse kertoa miten , missä ja milloin olen tutustunut kaikkiin Facebook- kavereihini mutta en itse seuraa läheskään kaikkien kavereideni päivityksiä.

Some on hyvä ajanviete esim. aamukahvia juodessa, sohvalle hetkeksi istuessa ja jopa automatkoilla kyydissä ollen. Se täyttää joka ikisen hetken kun en ole tekemässä mitään muuta. Se on ongelma ja se ärsyttää. Se saa helposti unohtamaan kaiken sen tärkeän ja kauniin mitä lähelläni on ja saa minut tuntemaan kateutta ja haluamaan asioita joita en oikeasti tarvitse tai joihin minulla ei ole edes varaa. Se on pakopaikka niistä hetkistä, kun ei jaksa miettiä mitä ympärillä tapahtuu.

Olen miettinyt monta kertaa Facebookista eroamista mutta kärsin someriippuvuudesta. Mielessäni on pelko siitä että lakkaan olemasta.Pelko siitä että ihmiset unohtaa minut. Entä tapahtuuko asiat oikeasti jos en päivitä niitä Facebookiin? Tosiasiassa ne ihmiset joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä ovat myös Facebookin ulkopuolella oikeasti tavoitettavissa. Mitä siis menettäisin jos vierottautuisin Facebookista? Menettäisin ison liudan näennäisesti minulle tärkeitä ihmisiä ja helpon tavan olla perillä heidän elämistään. Menettäisin usean hyvän yhteisön ja kirpputorisivuston, mutta ennenkin pärjäsin hyvin ilman. Mikä tekee lähdöstä niin vaikeaa?

Alussa mielenkiintoinen ja hauska some, on alkanut näyttää minulle varjopuoliaan ja kiintiö alkaa pian tulla täyteen. Tiedän että se päivä on vielä tulossa, kun jätän sen taakseni ja alan taas keskittymään siihen mikä on oikeasti läsnä ja tärkeää. Kaikki mitä tarvitsen on tässä ja nyt, ympärilläni ja seuraavaksi aion juoda aamukahvini katsellen pihalle kiitollisena siitä kaikesta hyvästä jota ympärilläni on.

Arjen hallitsemattomuus

Meidän talossa asuu kaksi aikuista, kolme lasta ja kolme kissaa. Arki on monessa suhteessa hyvin kaoottista ja hektistä ja joskus olen todennut että meidän koti on siisti vasta sitten kun asukkaat on vaihtuneet. Kuitenkin joka ikinen päivä mietin, että eikö tähän ole mitään ratkaisua?

Taistelen jatkuvasti parittomia sukkia, levällään olevia leluja, keittiössä kasvavaa tiskivuorta, lattialle pudotettuja ruoanmurusia ja kadonneita lapasia ja pipoja vastaan. Yritän jatkuvasti keksiä ja järjestää toimivia ratkaisuja joilla koko perhe yhdessä saisi helposti kaaoksen hallintaan ja elämän järjestykseen. Välillä luovutan parittomien sukkien korin mieheni selvitettäväksi ja hän ihan hyvillä mielin lajittelee sukat pareiksi siitä huolimatta että sukat ei ole lähellekkään pareja. Itse en siihen pysty. En vaan pysty laittamaan sinistä monsterisukka puna-harmaaraidallisen sukan kanssa samaan myttyyn. Mielessäni siintää näky lapsista eriparisukissa ja se miten sukat eivät koskaan löydä oikeita parejaan jos aina käytetään eriparisia.

Kolme vuotta omakotitalossa asuneena olen oppinut joitain perusasioita järjestyksestä ja sen hallinnasta. Olen alkanut haaveilemaan huonekaluista joissa on niin korkeat jalat, että pystyisin helposti näkemään niiden alle ja metsästämään palikat ja ne kadonneet sukat. Olen alkanut haaveilemaan keittiönkaapeista ilman sokkeleita niin, että pystyisin näkemään jokaisen pienimmänkin leivänmurun ja siivoamaan sieltäkin helposti. Olen huomannut, että kierrätysastiat täytyy olla siellä missä sitä kierrätettävää syntyy. Olen oppinut minimoimaan rojua kerääviä tasoja pois ja olen oppinut sen, että kaikista helpoimpia ulkovaatteiden säilytyskalusteita on sellaiset joihin voi vain tiputtaa kaikki pipot ja lapaset.

Olen nimikoinut koreja, olen tehnyt lapsille ohjeet aamu- ja iltatoimiin. Olen oppinut tekemään itselleni Do to-listoja ja aktivoimaan itseni jatkuvasta väsymyksestä huolimatta toimittamaan tietyt kodinhoidolliset toimenpiteet jotta tietty taso kodissamme pysyisi yllä.

Kaikesta tästä huolimatta olen monta kertaa todennut taistelevani tuulimnyllyjä vastaan. Usein tekisi mieli luovuttaa kokonaan ja antaa asioiden vain olla ja edetä omalla painollaan.Odottaa murrosikää ja toivoa että lapset oppivat itse pukemaan vaatteet oikein päin ylleen ja auttamaan kotitöissä vapaaehtoisesti. Joissain tilanteissa se ehkä olisi kaikista helpoin ratkaisu. En kuitenkaan pysty siihen sillä jatkuva kaaos ja epäjärjestys ahdistaa. Pelkään, että jos en koko ajan ole huolehtimassa ja opettamassa lapsia pukemaan oikein ja pistämään likaiset vaatteet pyykkikoriin he eivät opi sitä ikinä. Toisaalta myös jatkuva vahtiminen ja muistuttaminen ahdistaa ihan yhtälailla mutta toistaiseksi kuitenkin pääosin uskon siihen että joku päivä se vielä tuottaa tulosta ja alkaa näkyä arjessani omatoimisina hienosti pärjäävinä ja organisointikykyisinä lapsina.

Pitäisikö luovuttaa vain siksi koska "lapsiperhearki nyt vain on semmoista" vai kannattaako jatkaa yrittämistä luottaen siihen, että koska joku muukin pystyy miksi emme mekin pystyisi?

Uusi vuosi

Erinäisten käänteiden johdosta pitkästä aikaa eksyin lukemaan omaa blogiani ja sinänsä ei kovasti yllättänyt miten viime vuonna oli tehty vain yksi ainut blogipostaus.

Vauvavuosi oli hektinen ja totta puhuakseni kamalin pitkään aikaan. Kotona tapahtui isoja remontteja mm.salaojat sekä kylpyhuone/sauna. Kyllä se kotiäidin arki tsi-remonttien keskellä on välillä aikamoista tarpomista. Siitäkin selvittiin ihan kiitettävästi ja nyt on aika suunnata katse kohti uutta vuotta, joka toivottavasti tulee olemaan moninverroin parempi kuin edeltäjänsä. Yritän myös aktivoitua blogin osalta ja tehdä tästä ehkä pikkasen mielenkiintoisemman kuin mitä se tähän asti on ollut.

Mulla on jo katse keväässä ja innolla odotan että pääsen laittamaan salaojan jäljiltä kaaoksen vallassa olevaa pihaa.

Tulkoon aurinkoiset pakkaspäivät tuoden mukanaan ihanan, toiveikkaan ja aurinkoisen kevään.

Tarpeeton äiti

Herään aamuviideltä epämääräiseen ähinään vieressäni. Nousen sängystä ja yritän ripeästi lämmittää maidon, ennenkuin pieni nälkäinen nukkuja havahtuu huutamaan. Epäonnistun yrityksessäni ja kortisoli alkaa kertyä elimistööni kovaa vauhtia. Ahdistaa. Saan maidon lämpimäksi ja toivon ettei yläkerran väki ole herännyt huutoon. Laitan vauvalle pullon suuhun ja yritän pitää itseni hereillä sen aikaa kun toinen ruokailee. Nukahdan.

Kello 7.00 ensimmäinen nälkäinen yläkerran asukas tulee vaatimaan aamupalaa. Nostan varoen valahtaneen tuttipullon vauvan vierestä ja kiroan samalla lakanoille pullosta valunutta maitoa. Yritän nousta mahdollisimman huomaamatta ja hiljaa jotta vauva vielä jatkaisi hetken unia. Tällä kertaa onnistun. Pesen eilisiltaisen kattilan ja laitan puuron hiljakseen valmistumaan.Juon lasillisen vettä. Kipuan yläkertaan katsomaan onko eskarilainen jo tajunnut laittaa vaatteet päälleen. Ei ole ja komennan neidin aamupuuhiin. Aamuisin kiukkuinen ja nälkäinen eskarilainen alkaa huutaa pää punaisena maailman kamaluutta ja kuulen alhaalta vauvan itkun. Menen alas, nappaan vauvan kainaloon ja totean kerenneeni juuri ajoissa, ennenkuin pohjaan palaneen puuron popcornimainen tuoksu valtaa koko alakerran. Laitan vauvan sitteriin, ladon puurot lautasille ja kaadan vähän maitoa perään. Nälkäinen istuu tyytyväisenä syömään omaansa ja ihmettelen missä se eskarilainen viipyy. Menen yläkertaan ja komennan leikkiin intoutuneen lapsen pukemaan uudestaan vaatteet päälleen. 7.30 neiti viimein ilmestyy alakertaan ilman sukkia ja istuu puurolautasensa eteen valittamaan kun ei ole hilloa puuron päällä. Vastaan että ei tänään ja kuulen olevani maailman tyhmin äiti.

Syötän ja puen vauvan ja välissä käyn komentamassa ruokapöydässä temppuilevia lapsia, en yhtä tai kahta kertaa vaan lukuisia raivostuttavia kertoja. Kun puurot on viimein syöty ja komennan eskarilaisen etsimään sukkansa ja autan keskimmäistä pukemaan. Äh, miksi aika kulkee niin nopeasti aamuisin. Hoputan eskarilaista sukkien kanssa ja tungen tuttia välillä vauvan suuhun. Älä nyt vaan hermostu. Kello käy jo ahdistavasti yli kahdeksaa ja stressi valtaa kehon ja mielen. Komennan tappelevia ja ympäri taloa juoksevia lapsia olemaan hiljaa ja puen itselleni vaatteet päälle. Tänään valitsen vihreiden lökäreiden sijasta harmaat ja vetäisen tukan nopsasti pois silmiltä epämääräiselle nökerölle takaraivolle. Hämärässä makuuhuoneessa hiljaa miestä herättämättä etsin itselleni paidan joka ei haise eltaantuneelle maidolle ja hiljaa suljen oven. Kello käy puolta yhdeksää ja huomaan kauhukseni aamun vilahtaneen ohi. Nyt on kiire.

Leväytän keskimmäisen haalarin lattialle pyytäen häntä pukemaan reippaasti. Hieman kiukutellen pieni mies ryhtyy pukemaan. Komennan eskarilaisen nyt viimeisen kerran laittamaan ne sukat jalkaansa. Saa lähteä ilman muuten. Nostan vauvan sitteristä ja nenäni toteaa vaipan vaihdon tarpeellisuuden. Vaihdan vaipan ja puen vauvan vaunuihin odottamaan. Kiire kiire kiire...Autan keskimmäistä pukemaan loput vaatteet päälleen ja aamu toisensa jälkeen kiroan aina hukassa olevia hanskoja ja pipoja. Pidän lapsille pikaluennon ulkovaatteiden oikeista paikoista ja miten ne löytyisi jos ne laittaisi aina samantien paikoilleen. Vauva alkaa hermostua vaunuissa, kuumuuttaan varmaan.

Noin klo 8.50 vedän takin niskaani ja pääsemme kaikki viimein ulos. Lähden pikaisesti ravaamaan eskarille päin lasten kipittäessä perässä. Toinen valittaa sukattomuuttaan ja toinen sitä että kengät on väärissä jaloissa. Kerkeämme melkein yhdeksäksi eskarille ja löntystän poikien kanssa takaisin kotiin.

Vauva nukahtaa vaunuihin ja valmistan itselleni cappuccinon. Keskimmäinen intoutuu dinosaurusleikkeihinsä. Istun aamupalani ääreen ja hengähdän. Ihanaa, hetki omaa aikaa. Viiden minuutin kuluttua pieni poika saapuu keittiöön kuolaamaan aamupalaani. Sanon että ei onnistu, sinä olet jo syönyt. Jankkaamisesta ei tule loppua ja luovutan. Teen lapselle leivän ja kaadan lasiin vähän mehua. Uppoudun lukemaan päivän uutisia ja keskimmäinen lähtee leikkimään jättäen jälkeensä puoliksi syödyn paahtoleivän ja koskemattoman mehulasin. Silmäluomeni alkavat painua kiinni. Nousen ja alan siivoamaan keittiötä. Saan tiskikoneen puoliksi tyhjennettyä kun itkuhälyttimestä alkaa kuulumaan vauvan itkua. Haen vauvan sisälle ja istun olohuoneen sohvalle imettämään. Dinosaurusleikit ovat vaihtuneet Ryhmä Hau-leikkeihin ja Rollen kaivuutyömaa on levittäytynyt kukkaruukusta olohuoneen pöydän kautta lattialle. Huokaan syvään ja suljen henkiset silmäni.  Imetän jonkin aikaa kunnes vauvan totaaliturhautumisen myötä haen sen tutun ja turvallisen tuttipullon ja annan maidon siitä.

Kello lähentelee yhtätoista ja vauva on onnekseni nukahtanut sohvalle. Nousen varovasti ja menen keittiöön laittamaan ruokaa. Kaapit ammottavat tyhjyyttään ja keskimmäinen kiukuttelee väsymystään. Kaivan kaapista valmispastan ja laitan sen kiehumaan. Nyt pitää saada toinen mahdollisimman pian nukkumaan. Ruoka jää lautaselle koska siitä ei tykätä ja komennan pojan patjalle alakerran makuuhuoneeseen. Helpompi vahtia että pysyy sängyssä. Yritän väsymykseltäni jatkaa keittiön siivousta huonolla menestyksellä. Nälkä kurnii vatsassani ja valmistan itselleni pikasalaatin. Vauva herää juuri kun saan lautasen eteeni ja haen hänet syliini. Käyn noukkimassa keskimmäiseltä lelut pois ja komennan tiukasti nukkumaan. Seurustelen vauvan kanssa ja klo 12.30 alkaa viimein tasainen kuorsaus kuulumaan makuuhuoneesta. Otan vauvan kainaloon ja käperryn sohvannurkkaan. Suljen silmäni ja nukahdan hetkeksi. Onneksi eskarilainen tulee jo itsekseen kotiin.

Klo  13.30 ulko-ovi käy. Ääääääitiiiii, mitä mä voin syödä välipalaksi? Ota vaikka leipää. Miks aina leipää? No siksi kun en ole jaksanut ajatella. Keskimmäinen herää kiukkuisena keskeneräisiksi jääneiltä päiväuniltaan ja alkaa piinaava iltapäivä. Jatkuvaa taistelua lasten kanssa ja ilman. Mikään ei kelpaa ja kaikesta tapellaan. Jatkuva tappelun ja rajujen leikkien kakofonia. Äiti tuu kattoo.Äiti toi teki sitä. Äiti toi kiusaa. Äiti voiko pilvien päällä kävellä. Äiti mitä muurahaiset syö. Äiti onks Tarzan ihminen vai eläin vai kala? Onks niit olemassa?Äiti, äiti, äiti.Äiti tuu pyyhkimään. Äiti voiks tän laittaa seinälle. Äiti saanks mä sakset. Äiti toi piirtää seinään.


ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ ahdistaa. Komennan lapset ylös ja pistän hetkeksi korvanapeista rentouttavaa musaa ja suljen kaiken pois ympäriltäni. Vauva onneksi istuu tyytyväisenä sylissäni eikä sillä hetkellä tarvitse muuta kuin minut. Hetken päästä avaan silmäni ja kuulen yläkerrasta tappelun äänet. Kuivat pyykit ilkkuvat mulle ruokailuhuoneesta. Ähhähhää, et saakaan meitä ikinä kaappiin. Rollen keskeneräiseksi jäänyt työmaa multineen on levinnyt kissojen mukana valkoiselle matolla ja multaisten tassunjälkien päästä löydän läjän tuoretta kissan oksennusta. Päätä alkaa kivistää ja korvia särkeä. Syvä ahdistus valtaa koko kehon ja tekisi mieli itkeä. Kello käy eteenpäin ja komennan lapset pihalle. Ihana hiljainen talo. Vauva nukkuu taas ja palaan keittiöön miettimään mitä laitan ruoaksi. Ruskistan jauhelihan ja pistän sekaan purkillisen tomaattimurskaa ja yhden murskatun valkosipulinkynnen. Laitan spaghetin kiehumaan. Istun juomaan päivän toista kahvikupillista kunnes ensimmäinen tulee valittamaan ulkona kastuneita hanskojaan.Ei vesileikkejä lapset!  Kello on onnekseni jo viisi ja saan viimein apuvoimia. Lapset on ruokittu ja  Pikku kakkonen saapuu taas pelastamaan päivän. Sen aikana yritän tehdä jotain hyödyllistä.

Pikku kakkonen loppuu ja ylhäältä alkaa kuulumaan epämääräistä ryminää. Äitiiiiiii, toi tönäs mua. No enpäs tönässy. Oon liian väsynyt välittääkseni. Ei kiinnosta. Kadehdin lapsettomia ystäviäni ja hetken jopa kadun omiani. Ilta sujuu apuvoimien kanssa kohtuu rauhallisesti ja kun lapset on saatu sänkyyn, pakkaan vauvan turvakaukaloon ja lähden kauppaan. Hetki melkein omaa aikaa. Keskellä markettia purskahdan itkuun enkä edes tiedä miksi. Vauva nukkuu onneksi koko kauppareissun ajan ja saan ostokset hoidettua. Kotona istun sohvalle ja totean kellon olevan jo puoli kymmenen. Nyt olisi hyvä aika neuloa vaikka vähän sukkaa. Katson kirjoneuleeni ohjetta ja kirjaimet villiintyvät silmissäni villiin polkkaan ja ajatus pätkii. Äh, olen liian väsynyt. Nappaan vauvan kainalooni ja menen nukkumaan toivoen, että seuraavana yönä en joudu kohtaamaan kattolampun pelottavia silmiä, krokotiilejä sängyn alla tai kasvukipuja.

Yöllä näen unia siististä kodista, omasta ajasta ja siitä miten nukun viikon putkeen.

Toivon että joskus voisin edes pienen ohikiitävän hetken olla täysin tarpeeton äiti.

Sen pituinen se

Seuraava kirjoitus varmaan tulee olemaan vähän selkeämpi sitten kun on enemmän aikaa ja ajatusta kirjoittamiselle. Tänään on kuitenkin vuorossa viimeisen illan mietteitä ja ajatuksia. 

Perjantaista asti olen ollut sairaalassa, ensin synnytysvastaanotolla, sitten salissa josta siirryttiinkin monen mutkan kautta osastolle ja huomenna tän pitäis viimein olla ohi.Tultiin perjantaina neljän aikaan tänne kun aloin tuntemaan kivuliaita supistuksia.Iltaa kohden supistukset voimistuivat ja tihenivät ja kymmenen aikoihin siirryttiin synnytyssaliin. Salissa sain ilokaasun heti ja näytti siltä, että synnytys edistyy vauhdilla- Kaikki oli valmiina. Vauvan pipo oli lämpenemässä ja kohdunkaulan puudute oli jo valmiina odottamassa lääkäriä.  Supistuksia tuli tiheästi ja olin varma että kohta se syntyy. Kuitenkin joka kerta kun kätilö tarkasti tilanteen pettymys iski päin näköä sillä mitään edistystä ei ollut tapahtunut. Sain kaikenlaisia lääkkeitä ja niiden avulla sain kai vähän nukuttuakin. Aamuyöstä joskus klo 4-5 välillä kätilö teki fiksun ratkaisun ja tuikkasi käsivarteeni Pricanylin ja pikkuhiljaa supistukset loppuivat. Aamulla sanoin etten halua lähteä kotiin koska syöksysynnytyksen riski oli edelleen olemassa ja pääsin kotoisasti osastolle A4. Täällä olen nyt ollut ja supistuksia on tullut ja ne on kipeitä ja uuvuttavia, kuitenkaan vedet ei ole vielä mennyt eikä synnytys käynnistynyt. Tänään aamulla lääkäri päästi mut piinastani toteamalla että kyllä me maanantaina aletaan sitten käynnistellä. Heppoisin perustein käynnistyksiä ei tehdä mutta edellinen nopea syöksysynnytys ja kohdunsuun kypsynyt tilanne sekä pitkittynyt avautumisvaihe on tarpeeksi päteviä syitä siihen. 

Maanantai on jo huomenna! Viimein tää helvetinmoinen piina päättyy ja saan kivuistani sen kauan toivotun palkinnon ja lapsiluku on viimein täynnä. Ja viimeinen lapsemme syntyy hienosti ja mallikkaasti täysiaikainena!

Mun kaikkien aikojen viimeinen iltani raskaana. Ei enää ikinä aamupahoinvointia, ei ennakoivia supistuksia, ei vuodelepoa ennenaikasuuden riskin takia, ei liitos-eikä venymiskipuja, ei raskauskiloja, ei raskaushormoneja ja niiden ikäviä lieveilmöitä eikä enää raskauden aiheuttamia selkäkipuja. Ei synnytystä eikä synnytyssupistuksia, ei äitiyspolikontrolleja eikä osastoa A4. (Siitä huolimatta ettei mulla ole mitään valittamista Taysin toiminnasta, en jää kaipaamaan.)

Voi olla että jossain vaiheessa biologinen kello alkaa taas tikittää ja vauvakuume alkaa orastaa mutta sillon se on jo liian myöhäistä. Huomenna alkaa viimeiset vauvavuodet ja sitten voi keskittyä vaan seuraamaan ja tukemaan lasten kasvua ja kehitystä vuosi vuodelta eteenpäin. 

Seuraavaksi aion napata nassuuni Panadolin ja Opamoxin hyvien ja virkistävien yöunien toivossa.