Kiirettä kiirettä..

Tässä on taas tosi paljon kaikkea tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi kirjotin. Löydettiin talo, ja nyt on sitten muuttopuuhat menossa. Kahden viikon päästä hallintaoikeus siirtyy meille. Äsken just piano lähti jo uutta kotia kohti. Mulla on koulu taas alkanu ja jos kaikki menee hyvin niin saan sen loppuun marraskuussa. Päivät on menny nyt kotona nukkuessa, lasten kanssa ja sitten oon yrittäny vähän pakkailla. Siitä ei vaan oikein tuu väsyneenä mitään kun kaksi pyörremyrskyä menee ympäri kämppää.Illat oon ollu koulussa No, muutaman viikon päästä muutto on ohi ja sitten onkin vähän isommat neliöt jossa juosta. Kouluakin on onneksi enää pari kuukautta jäljellä.

Aika moni kenelle olen kertonut tulevasta kodistamme ja sen koosta on vaan toivottanut onnea siivousrumbaan. Minä en ihan allekirjoita sitä, että 270 neliön siivoaminen välttämättä olisi niin hirveän työlästä. Mulla on siihen ihan oma teoria.

Tällä hetkellä kaikki meidän "elintoiminnot" tapahtuu 68,5 neliössä. Olohuone ja makuuhuone on meillä useammassa eri käytössä ja sillon sitä tavaraa helposti kertyy levälleen joka paikkaan. Tulevassa kodissamme on makuuhuone oikeastaan pelkästään nukkumiskäytössä ja työhuoneet on erikseen jne. Kun se eläminen jakaantuu usempaan eri huoneeseen ei sotkua kerry yhtä paljon. Lisäksi se, että on tilaa ja tavaroille omat paikat tekevät järjestyksen ylläpitämisestä helpompaa. Toki myönnän, että imuroitavaa ja pölyjen pyyhkimistä on paljon, mutta jälkimmäistäkin voi helpottaa minimoimalla avohyllyt.





Innolla odotan pääsyä uuteen kotiin vaikka muuttaminen onkin aika työlästä. Nyt täytyy varmaan yrittää heräillä ja lähteä banaanilaatikkokierrokselle.

Sielun peili

Varmasti jokainen on joskus kuullut sanonnan "Silmät ovat sielun peili." Minulle tämä sanonta avautui vastikään ihan uudella tavalla. Haluankin kertoa siitä nyt tämän pienen tarinan muodossa.

Olin herännyt erinäisistä syistä yöllä todella monta kertaa ja aamu avautui erittäin kärttyisenä ja väsyneenä eteeni. Monet huonosti nukutut yöt ja pitkät päivät olivat saaneet pinnani erittäin kireälle. Keiju käyttäyttyi ihan normaalin 4- vuotta lähestyvän pienen tytön tavoin ja koetteli jo varsin kireää pinnaani. Pikkuveli sen sijaan vaati kaiken huomioni ja Keijun huomionhakuisuus yltyi todella rasittaviin mittoihin. Jonkin aikaa kuuntelin kärsivällisesti Keijun jankutusta (en enää muista mistä) kunnes pinnani paloi loppuun. Polvistuin tyttäreni tasolle, katsoin häntä vihaisesti silmiin ja osoitin hänelle paikan jäähypenkillä. Sen jälkeen siirryin taas viihdyttämään Pikkuveljeä, joka jo parkui perääni. Pikkuveli rauhoittui heti kun hymyilin hänelle ja katsoin häntä silmiin.

Yhtäkkiä minulle tuli todella paha olo siitä, miten ilkeä ja kylmä olin Keijulle ollut ja vielä oikeastaan aivan suotta. Tajusin, että Pikkuveli kyllä saa päivän aikana todella paljon katsekontaktia ja hyväksyviä katseita, mutta kiireissäni helposti sivuutan Keijun ja hänen tarpeensa saada se hyväksyvä ja ihaileva katse. Huomasin, että on ollut päiviä jollon olen katsonut Keijua silmiin vain silloin, kun olen ollut hänelle vihainen. Tämän tajuttuani, menin ja otin syliini sen jäähypenkillä istuvan pienen tyttöni, katsoin häntä ensin pitkään silmiin ja pyysin anteeksi.

Siitä hetkestä lähtien olen itse pyrkinyt ajatuksella ja rakastaen katsomaan molempia lapsiani sekä myös miestäni, joka päivä silmiin sillä silmät todella heijastaa sen, mitä oikeasti ajattelen ja tunnen. Uskon, että varsinkin lapsille se on erittäin tärkeää.

Koska viimeksi sinä olet katsonut rakkaitasi ajatuksella ja tarkkaan? Heitä silmiin ja heidän kasvojen piirteitään?

Haastan kaikki tämän lukevat katsomaan oikeasti niitä läheisiä ihmisiä muulloinkin kun vaan vihastuessa tai äärimmäisen rakastuneena.
 

Täällä taas

Siitä onkin jo ihan kohtuuttoman pitkä aika, kun viimeksi oon kirjottanut. Lisää kerettiin jo toivomaankin, pahoittelut etten oo vielä saanut aikaiseksi.

Pieni mies on jo 4,5kk "vanha". Sairaalassa käytiin Rs-viruksen takia ja sillä reissulla sitten imetys aloitti hitaan kuolemansa.Maidon tulo väheni sen kolmen yön aikana kun poitsu ei millään jaksanut imeä ja itsekin vähän heikommalla unella ja ravinnolla olin sen aikaa. Lisäksi vielä stressi ja sairaala-ahdistus tekivät tehtävänsä. Kotiin päästyämme yritin saada maidon taas nousemaan, mutta sitten alkoi rintaraivarit kun maitoa ei tullutkaan yhtä paljon ja helposti kuin pullosta. Sitten pikku hiljaa oli pakko luovuttaa. Kyllä siitä vähän paha mieli jäi, olin juuri alkanut tykkäämään imettämisestä.

Nyt 4kk neuvolassa oli painon käyrä lähtenyt vähän laskuun, mutta vielä ollaan plussan puolella. Korvikemaidolla ollaan menty tähän asti, mutta nyt lääkäri oli sitä mieltä, että voi niitä soseita jo vähän maistella. Eilen aloitettiinkin bataatilla. Kovin suuri menestys se ei vielä ollut, mutta ei meillä onneksi ole mikään kiire.Onhan siinä nyt vähän outo maku ja rakenne kuitenkin pienen suuhun.

Syy siihen miksi en ole kirjoitellut on oikeastaan se, että olen aloittanut taas osa-aikaisen työn. Joku pitää mua nyt ihan huonona äitinä varmasti kun lähden töihin pojan ollessa vielä noin pieni, mutta minimiäitiyspäivärahan kanssa saan tienata muulloinkin kun vain sunnuntaisin, joten miksen käyttäisi tilaisuutta hyväkseni. Ylimääräistä rahaa ei siltikään ole ihan heti mun kukkarossa. Olen tehnyt nyt muutamia vuoroja viikossa ja alkuun työnteko oli ihan mukavaa kun sai hengähdystauon kotoota. Kuitenkin iltavuorot ja yösyötöt on aika väsyttäviä kun päivät vielä touhuaa lasten kanssa ja yrittää ylläpitää kotia. Seuraavissa listoissa onneksi ei ole paljon tunteja, olisin muuten pian burnoutissa.

Sitten tähän mun omaan henkilökohtaseen projektiin nimeltä painonpudotus. Se ei ole nyt ihan niin vauhdilla lähtenyt käyntiin kuin olisin toivonut. Varmasti johtuu monesta eri syystä, joista pienin ei varmasti ole väsymys. Alkuun paino kipusi pari kiloa ylöspäin kunnes sain sen taas hallintaan ja nyt vaaka näyttää jo neljä kiloa vähemän kun mitä se korkeimmillaan näytti. Lähtöpainonkin alapuolelle olen jo ihan hienosti päässyt. Toiveena olisi joku hyvä ja tehokas rasvanpolttodieetti, mutta mä rakastan hyvää ruokaa ja monipuolisia makuja, joten ehkä tiukat dieetit nyt toistaiseksi saa jäädä. Toki niissä on paljon hyvää ja varmasti pystyn soveltamaan omaan arkeeni ihan loistavasti.

Oman peilikuvani suhteen mulla on tosi ristiriitainen olo, tavallaan olen ihan tyytyväinen ja viihdyn näinkin, mutta ei tässä kohtaa se -10 kiloa ole pahitteeksi. Varsinkin jos sen myötä saa myös elämäntapa muutoksen tehtyä. Salilla en nyt ole käynyt ja irtisanoin salijäsenyydenkin säästösyistä.

Kyllä se tästä kun ei stressaa liikoja.

Eikö ne kilot jäänytkään synnärille?

Tänään pitkästä aikaa nousin vaa-alle ja totesin, että lisäähän tuota painoa on tullut...En sinänsä ihmettele lievää painonnousua tällä suklaan määrällä. Kun tulin raskaaksi, painoin 12 kiloa vähemmän kuin nyt. Päätinkin nyt aloittaa malttillisen painonpudotus urakan. Imetys ei ole vieläkään oikein lähtenyt käyntiin, joten sen varaankaan ei voi oikein laskea. En itse asiassa ihan varauksetta edes usko imetyksen laihduttavaan vaikutukseen. Mutta minun kohdallani se on pois suljettu vaihtoehto. Niinpä ajattelin lähteä liikkeelle liikuntaa lisäämällä ja herkkuja vähentämällä. Jälkimmäinen on helpommin sanottu kun tehty, mutta sen sijaan, että mussuttaisin suklaata joka ikinen päivä voisinkin aluksi yrittää vähentää kerta viikkoon ja sitten muulloin herkutella terveysherkuilla. Sounds like a plan.

Kirjauduin myös taas kalorilaskuriin, jonka avulla viimeksi sain raskauskiloni viimein pudotettua.

Ja miksi avaudun täällä tästäkin aiheesta? No, vaikka tätä ei edes lukisi kukaan, niin silti se pieni ajatuskin siitä sosiaalisesta paineesta voi mun kohdalla saada ihmeitä aikaan.

Mun suurimpia paheita tällä hetkellä on suklaa ja kokis. Uusista tulokkaista lemppareita on Fazerin chilisuklaa ja Kinder Buenon valkosuklaa-versio. (En suosittele missään nimessä maistamaan.)

Kuntosalikortti mulla on ollut jo 8kk tauolla, mutta tässä kuussa viimein armoton treenitauko päättyy ja pääsen sinnekkin taas. En vaan ole ihan varma, että huoliiko ne lapsiparkkiin alle puolivuotiaita. Jää nähtäväksi.

Tän sekavan kirjoituksen päätteeksi ja itseäni tsemppaamaan aionkin julkistaa sen kriittisen luvun joka sai mut äsken heräämään.

77,6kg!!!

Aion pudottaa etapeissa 75kg->70kg->65kg ja sen jälkeen katsoa josko vielä haluaisi sinne 60kg. Toki pidän mielessä, että lihas painaa enemmän kuin läski ymsyms..Mutta kyllä sen sitten huomaa kun on tyytyväinen tuloksiin.

Baby Blues

Nyt on tasan viikko siitä kulunut, kun oikeasti kotiuduttiin. En olisi voinut uskoa, miten rankkaa on olla kotona. Huomaan, että pieni masennus on alkanut pikku hiljaa hiipiä päälle. En tiedä onko sitä järkevää mainita täällä, mutta tässä kerta kun avoimiksi ollaan ruvettu niin miksipä ei. Ja tiedän, etten ole ainoa, joka näiden asioiden kanssa kamppailee.

Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki mättää. Olen huono äiti. Heti jo synnytyssalissa vauvalle annettiin lisämaitoa ja osastolla sen antaminen jatkui monestakin syystä. Bilirubiinien kanssa kamppailtiin ja lisäksi alkuun sokerit oli aika alhaiset. Maitoakaan ei tullut. Pikkuhiljaa maito kuitenkin alkoi nousta ja yllätys kyllä vauva osasi jo hienosti oman tehtävänsä, mutta pienten viikkojensa vuoksi ei jaksanut oikein vielä imeä. Muutaman päivän ja ahkeran pumppauksen jälkeen maito lähti nousuun, mutta edelleenkään se ei pelkästään riittänyt.

Imetys sinänsä onnistuu kyllä, mutta täytyy myöntää, että en juuri pidä siitä. En tykkää siitä tunteesta ja haluaisin oman vartaloni jo täysin omaan käyttööni. Tällä hetkellä imetän kyllä, mutta jos en aio istua(tai maata) koko päivää maitobaarina on pakko antaa lisämaitoa.

Vaikka en imetyksestä pidäkkään, vauvan takia ja sen helppouden vuoksi voisin ja haluaisinkin luopua kokonaan pullosta, mutta olosuhteiden vuoksi, se ei ole mahdollista. En voi tajuta miten niin moni onnistuu yhdistämään täysimetyksen, esikoisen(tai useamman vanhemman lapsen) ja kodin pyörittämisen yhteen hajottamatta päätään.

Vinkkejä otetaan vastaan.

Turha on nyt sanoa, että kyllä se siitä lähtee kun pesit vaan vauvan kanssa tarpeeksi. Niin, pesisin ihan mielelläni, mutta sitten kun täytyy ruokkia päivittäin mies ja Keiju, pestä pyykkiä ja ylläpitää kodin siisteyttä, viihdyttää ja huomioida Keijua..Ainiin, tietysti olisi myös hyvä joskus itse syödä ja nukkua.Ehkä mä olen maailman huonoin ja vastuuttomin äiti, mutta tää koko homma jotenkin ärsyttää mua nyt suunnattomasti. Haluisin jo takasin töihin. Ja niin, jos tässä pikkuhiljaa ollaan menossa siihen mitä pelkään niin ei se vauva mua sitten enää oikeasti edes tarvitse jatkuvasti olemaan läsnä vaikka onkin niin pieni.

Hei suurperheiden äidit, miten te oikeasti hoidatte koko kuvion?

Huomenta

Eilinen päivä meni masennuksen sekaisin tuntein. Supisteli koko päivän ja odottelin hartaasti pääsyä synnärille siihen oksitosiinitippaan. Illalla käytiin vielä vähän kävelemässä ja sen jälkeen katselin telkkaria ja yritin siinä samalla liikkua ilman mitään sen suurempia muutoksia supistuksissa tai niiden tehoissa.
Joskus vähän yli yhdeksän muistaakseni otettiin käyrää ja siihen piirtyi supistuksia vartin välein. Olin käyrällä n.tunnin verran ja muistan kahden supistuksen tulleen jo 10 minuutin välein ja sitten tuli yksi joka sai mut kyllä painamaan hoitajan paikalle.Pääsin pois käyriltä ja antibioottitippa laitettiin.Seuraava supistus tuli viiden minuutin päästä ja alkoi tehdä tiukkaa.Sanoin, että mä tarvin lääkettä nopeesti.Supistukset alkoi tulla tosi tiheesti ja roikuin huoneessa lavuaarista ja itkin tuskasta.Pahoittelen huonetoverieni puolesta, joilla koko lysti on vielä edessä.

Tästä eteenpäin en välttämättä suosittele lukemaan jos olet heikkohermoinen, etkä ole synnyttänyt aikaisemmin.

Voisin veikata, että meni parikymmentä minuuttia ennen kun yövuoron kätilö pääsi tarkastamaan tilanteen.3cm auki.Sanoi että laittaa paperit valmiiksi ja soitin Rakkaalle että tulepas tänne sieltä.Puhelimen loki näyttää puhelun soitetuksi 22.20. Pian tulikin kätilö saattamaan mut synnärille ja supistusten väli tiheni ja kun pääsin synnytyssaliin 22.35 sain kaasumaskin heti. Sanoin, että kaikki puudutteet vaan ja että sattuu.Muistan kun mies tuli paikalle ja koska olin jo kiitettävästi vetänyt ilokaasua alkoi todellisuus vähän hämärtyä. Kätilö tutki paikat ja sanoi että nyt mennään vauhdilla, 6cm auki.

Kätilö pyysi lääkärin antamaan kohdunkaulanpuudutetta mutta sitä ei keretty laittamaan kuin toiselle puolelle, eikä se kerennyt edes vaikuttamaan kun multa otettiin maski pois ja kätilö sanoi, että nyt seuraavalla supistuksella ponnistat. Sitten yritin kaikesta kivusta huolimatta ponnistaa uudelleen ja uudelleen ja kun löysin kätilön avustuksella oikean hengitysrytmin ei mennyt kauaa kun oli vaavi syntynyt.

Syntymäajaksi taidettiin muistaakseni merkata 23.10 tai jotain...Ei repeämiä eikä epparia.

Pienen pieni poika! Rv 35+6,2600g 47cm. 9 pistettä.

Puudutus alkoi vaikuttaa vasta suihkun jälkeen ja voin kertoa, että on aika metkaa istua kun on puol takamusta tunnoton. En ois voinu uskoa että selviäisin moisesta pelkällä ilokaasulla, mutta tällä kertaa en voinut valita. En olis voinu ees kuvitella mimmosella rytinällä se ihan odottamatta lähtis käyntiin. Onneksi rakas oli siinä vieressä ne kaameimmat hetket.En ikinä unohda sitä kun kaasupöllyistäni havahdun todellisuuteen ja eka minkä nään on maailman parhaan miehen (sori iskä) kasvot.

Nyt se siis on ohi.Mun piinaava odotus.

Ilokaasu on kyllä mieletön keksintö.Olin ihan pöllyissä ja puhuin sekavia siellä omassa ilokaasukuplassani ja jossain vaiheessa olin kuulemma alkanut jopa nauraa kaasupäissäni. Sitä ilman oisin kyllä huutanu kun pieni sika koko ajan.

Poika voi hyvin, äiti voi hyvin ja isikin toivottavasti on jo toipunut siitä järkyttävästä näystä, jonka keskelle niin yllättäen pöllämystyneenä päätyi.Hienosti kyllä selvisi! <3

Täytyy varmaan yrittää taas nukkua. Pieni mies on kätilön hellässä valvonnassa, että saisin vielä hetken nukkua, joten otanpa siitä nyt vielä kaiken irti. ;)

Ei ikinä enää

Siinä vaiheessa kun paniikkikohtauksessa oksentaa osaston vessassa, on mun mielestä ihan pätevää ja uskottavaa sanoa että tää oli viimenen kerta.

Tässä on nyt koko päivä odoteltu että pääsis oksitosiinitippaan tonne synnärin puolelle.Voi hyvin mennä huomiselle.

Supistukset on koko päivän tullu 15min välein mutta ei oo kipeitä. Oon kävelly, ravannu portaita ja tehny vaikka mitä temppuja mut ei auta. Mussa varmasti on joku vika.

Pelottavaa on se,että en enää edes jaksa odottaa vauvan syntymää.Haluan vaan et tää piina päättyy.Toivottavasti pystyn rakastamaan sitä silti...

Masentaa.

Yöllisiä fiiliksiä

Eilinen meni jotenki kivun sekaisessa sumussa.Koko päivän supisteli 5-10min välein ja koko päivänä nää kivuliaat supistukset sai aikaiseksi ainoastaan sen että nyt olen auki n.3cm ja reunaa on enää ihan vähän jäljellä. Illalla sain ja halusinkin kipupiikin että saisin nukuttua.Siitä oli onneksi hyötyä. Vauva on ollu aika hissukseen mutta syke kuitenkin löytyy.

Illalla vielä kätilöltä kysyttiin, että onko suunnitelmissa pitää mua antibiootin takia täällä tarkkailussa seuraavat viisi viikkoa jos mikään ei etene, mutta kätilö sanoi että tässä vaiheessa ei vauva juurikaan enää hyödy kohdussa olemisesta kun infektioriski kasvaa ja arveli että eiköhän tällä tilanteella pian aleta sitten jo vauhdittaa.

Pitäis varmaankin jatkaa unia..

Rv 35+5

Ajattelin ensin, että en päivittäisi vielä mutta tässä antibioottitippaa odotellessani on hyvä kirjoittaa.

Eilen illalla alkoi aika kipeet supistukset taas mutta ne rauhottu kun kävin nukkumaan. Yöllä havahduin muutamaan  tosi kipeeseen supistukseen ja aamulla supisteli säännöllisesti mutta kivuttomasti. Olin lähdössä Keijun kanssa siskon luokse bussilla.Samalla reissulla olisin käynyt synnärin päivystyksessä tarkistuttamassa tilanteen. Olin juuri pukemassa Keijua kun vedet meni.N.vartti vesien menosta oltiin autossa ja supistukset alkoivat taas voimistua. Nyt ollaan sitten täällä. Puoli yhdestätoista asti olen odottanut saavani sen antibioottitipan. On mulla jo kanyyli ja pääsin jo ennastaan tutulle osastolle odottamaan.Täytyy nyt vaan odottaa vielä, että lääkäri tutkii.

Hassua kun sanottiin että nopeesti täytyy sitten päästä tippaan kun vedet lähtee menemään.

Väsyttää ja nälättää.

Aika hyvä ajoitus kuitenkin kun 10 minuuttia myöhemmin olisin ollut bussissa Keijun kanssa lapsivesineni.

En ikävöinyt yhtään...

Juuri kun olin osannut asennoitua siihen, että en valita enää ja yritän nauttia tästä parhaani mukaan herään tänä aamuna jäätävän pahoinvoinnin kanssa. Ruoka ei maistu mut koko ajan hirvee nälkä ja sitten oksettaa. Eikä pidä unohtaa tätä lamauttavaa väsymystä.Voisin nukkua koko ajan.

Jännityksen sekaista tylsistymistä

Eilen oltiin taas päivystyksessä. Ihan kun olisi lapsivettä tullut enemmänkin ja aika kivuliaat supistuksetkin alkoivat vähän sen jälkeen. Soitin synnytyspäivystykseen ja sieltä sanoivat,että täytyy käydä siellä tarkistuttamassa. Päivystyksessä käyrälle jäi 2 supistusta/10min. Kätilö käsin arvioi vauvan kokoa ja kauhukseni sanoi, että arvelee vauvan olevan jo 3,5 kiloinen. Lääkäri tutki ja teki testin ja testi lapsiveden kohdalla näytti negaa. Kohdunkaulan tilanne oli sama kuin perjantaina ja n.1,5cm oli auki. Kokoarvioksi sai ultran kanssa 3030g.Vaihtoehdoiksi annettiin se supistuksen estopiikki ja kotiinlähtö tai osastolle tarkkailuun jääminen.Ei varmaan tarvi montaa kertaa arvuutella kumman valitsin. Piikki auttoi ja vei supistukset kokonaan. Luulen, että jos olisin jäänyt osastolle olisin synnyttänyt viime yönä.

Tässä kyllästymisessäni taas rupesin miettimään asioiden eri puolia, ja koska en raskaana olemisesta juurikaan pidä niin niitä positiivisia on oikeastaan vain yksi ja se on se, että vauvalle parempi olla vielä masussa.

Negatiivisia ja minua stressaavia asioita taas tuli entistä enemmän. Olin 98% varma, että lapsivettä tihkui ja että tihkuu edelleen. Nyt jännitän koko ajan sitä, että onko vettä vai ei ja koska pitäisi _taas_ mennä tarkistuttamaan tilanne, mutta enhän mä siellä voi joka päivä ravata. Pelottaa vaan, ettei antibioottia saadakaan sitten ajoissa. Kortisonin tehostetta ei enää laiteta, mutta antibioottiin pitää sitten päästä mahd.pian.

Lisäksi alkoi pelottaa vauvan koko. Keiju oli syntyessään viikolla 37+5 vähän vajaa kolmekiloinen ja nyt viikkoja on vasta 34+3. Luulin, ettei synnytys oikeastaan pelota mua tässä kohtaa enää, mutta eilinen sai kyllä pienen pelon pintaan.

Väsyttää koko ajan. Tunnelma on tosi ristiriitainen. Tiedän, että moni tuomitsee mut sen perusteella, että salaa toivoisin vauvan jo pian syntyvän, mutta antakaa nyt vähän kuitenkin armoa. Ehkä sinun raskautesi on ollut sinun elämäsi parasta aikaa ilman pahoinvointia ja jatkuvaa pelkoa asiasta jos toisesta. Yhtenä päivänä ahtaassa keittiössä totesin vatsan olevan tiellä ja vaivaksi niin eräs mieshenkilö kehtasi todeta, että eihän se nyt niin vaivaksi ole. Huvittuneena pienen raivon vallassa totesin hänelle, että oletkos koskaan kokeillut?

Mä en vaan jaksaisi tätä jatkuvaa stressiä ja pelkäämistä enää päivääkään.

RV34+1

Eilen oli niin tekemisen täyteinen päivä, etten kerennyt päivittämään aamupäivän lääkärikontrollin kuulumisia.

CX mitta näytti ultran kanssa mitattuna enää 11mm ja lääkäri ei sormin uskaltanut tutkia vaan totesi, että kypsynyt on ja ilmeisesti ultran perusteella päätteli, että noin 1cm olisi jo auki. Hän sanoikin, että suuresti epäilee että käynnistelemään joutuisi. Neuvoksi antoi, että jos alkaa synnytys niin supistusten alkaessa täytyy lähteä hyvin pian ottamaan kortisonin tehostepiikki. Yllätyksekseni sain kuulla, että ennen osastolle joutumistani tehty saaga-testi olikin ollut positiivinen ja kätilö sanoi, että jos lapsivesi menee niin täytyy välittömästi lähteä antibioottitippaan.

Semmoisia kuulumisia äitiyspolilta. Kontrolliaikaa en enää saanut vaan toivotettiin tervetulleeksi sitten synnyttämään.

Osastolla aloitin virkkaamaan vauvanpeittoa joka muodostuu 63 pienestä tilkusta. Nyt olen loppusuoralla ja valmiiden tilkkujen tilanne on 59/63. Sen lisäksi siihen täytyy vielä virkata reuna.

Yhtenä kappaleena olen edelleenkin ja kyllä, edelleen lääkäri puhui siitä piinaavasta kahdesta viikosta, jonka vauvan olisi hyvä vielä olla kasvamassa. Niin joo, painoarvio oli 2486g. Keiju painoi  syntyessään rv 37+5 muistaakseni 2896g, joten hieman reippaammin tuntuu tämä tapaus kasvavan.

Hmm..pitäisiköhän sitä varmuuden vuoksi viimein pakata se sairaalakassi...

Rv 33+5

Perjantaina rikkoutuu viimein se maaginen rv 34 raja.Sen jälkeen eivät enää estele jos synnytys käynnistyy. Viime perjantaina kävin synnytyspäivystyksessä kun oli outoa menkkamaista kipua ollut jo kauan alavatsassa-ja selässä. Lääkäriä sainkin odottaa ruhtinaalliset 3 tuntia.Aluksi lääkäri ultralla totesi että jäljellä olisi enää 1.3cm mutta pyynnöstäni tarkisti vielä kerran ja saikin mitaksi 1.7cm.Näinpä en pienestä vihjailusta huolimatta päätynytkään osastolle.

Täytyy tunnustaa,että pesänrakennusvaiheen ansiosta en juuri ole malttanut huilia.Omia lupia on tullut vähän otettua mutta supistuksia ei ole juurikaan tullut, joten annan sen itselleni anteeksi. Kaapit sen sijaan on tyhjentynyt hurjaa vauhtia Anopin ja Rakkaan avustuksella.Käytännössä he ovat kyllä tehneet työt. Nyt alkaa olla vauvalle kaikki valmiina ja eiköhän huomisen kääntyessä yöhön ole kotikin rojuista vapaa ja tavaroilla kaapeissa omat paikkansa.

Lääkäri vähän raotti mahdollisuutta,että kun pääsemme viikolle 35, liikkumislupaanikin laajennettaisiin. Kuitenkin musta alkaa tuntua siltä,että jos olisi mahdollista pikakelata vauvan kehitystä ja kasvua kuukaudella eteenpäin, voisin synnyttää sen vauvan vaikka heti. Alkaa masu ja jatkuva närästys kieltämättä vähän ärsyttää.

Rakastan kohtuni asukasta suunnattoman paljon jo nyt,mutta lähes vihaan raskauttani ja raskausvatsaani. Alkaa tuntua siltä, että haluan oman kauniin vartaloni takaisin itselleni. Haluan salille hikoilemaan ja saamaan lihakseni hapoille, haluan juoda hyvää siideriä ja olutta saunan yhteydessä, haluan mahtua taas omiin lempivaatteisiini, haluan syödä sushia niin paljon kun sielu sietää, haluan nauttia hyviä juustoja ja viinejä, haluan taas silloin tällöin olla itsekäs ja vapaa tekemään lempiasioitani ilman sitä riskiä, että vaarantaisin jonkun toisen terveyden. 

Itsekäs minäni antaa vauvalle luvan syntyä jo vaikka heti ensiviikolla, mutta rakastava äiti minussa toivoo, että päästäisiin vielä ainakin kaksi viikkoa eteenpäin.

Aina uudestaan ja uudestaan ne pitkät kaksi viikkoa...

Elämän parasta aikaako?

Rv 32+6

Taas on pian yksi viikko vähemmän ja nyt alkaa taas epätoivo iskeä. Viikon päästä perjantaina on seuraava äitiyspoliaika ja sinne asti pitäisi kaiken järjen mukaan vielä malttaa odottaa.

Ulkona on masentava ilma, sisällä kamalan hämärää (meillä on aika pimeä asunto) ja Keiju pörrää ja säheltää kaikki päivät tässä kotona ja Rakas yrittää tehdä töitä kotoa käsin.

Sille joka sanoo, että nauti nyt vielä loppumetreistä niin pieni pilke silmäkulmassa voisin kyllä melkein haistattaa. Mun vatsa on jo nyt valtava, nivelet särkee, selkä särkee, vatsaa jomottaa, hengittäminen on todella vaikeaa, jatkuva makaaminen ärsyttää ja väsyttää entisestään ja kaipaan raikasta ilmaa.

Mulla on jatkuvasti kuuma. Hikoilen kun pieni possu ja yöt on pahimpia. En pysty nukkumaan ilman peittoa, mutta pelkän lakanankin kanssa hikoiluttaa. Sitten tulee semmonen kylmä hiki, paleltaa mutta on silti hiestä märkä ja olo on kun saunassa. Mä haluaisin ulos hinnalla millä hyvänsä. Keijukin käy ihan ylikierroksilla kun ei pääse joka päivä ulos. 

Mä voin rehellisesti tunnustaa, etten ole päivääkään nauttinut täysillä tästä raskausajasta. Alkuun oli jatkuva pelko keskenmenosta, sitten alkoi jäätävä pahoinvointi jolloin mun painokin putosi kolmessa viikossa 5 kiloa ja sen jälkeen alkoikin jo supistukset ja jouduin jäämään töistä pois kun selkä ei kestänyt. Sitten tuli sairaalareissu ja tässä sitä nyt vielä ollaan. Joku semmonen sanonta taitaa olla, että raskaus on elämän parasta aikaa. Siihen sanon vaan että paskat. Mulle raskaus on vaan se pakollinen paha, joka täytyy käydä läpi jos haluaa omia lapsia. Olisi vaan kiva joskus kokea semmoinen ns. elämän ihanin aika-raskaus, missä ei olisi mitään ongelmia tai komplikaatioita, mutta ei taida mun kohdalla kyllä enää toteutua.

Joku nyt varmasti ajattelee, että älä nainen siinä valita vaan ole iloinen siitä, että ylipäätään voit saada lapsia. Kyllä mä olenkin mutta tämä on mun tieni ja siitä saan valittaa. Jollain toisella on sitten omansa.

Ainiin, on mulla iloisiakin uutisia. Pohdittiin kauan, että hankimmeko uudet yhdistelmävaunut vai menemmekö vanhoilla retroilla( jostain 70-luvulta kai). Vastaan tuli hyvä tarjous yhdistelmävaunuista ja nyt käyttäjäänsä odottaa upouudet Emmaljungat. En ole koskaan pitänyt itseäni materialistina, mutta kyllä iso kivi vierähti hartioilta ja vaunut piristää tätä ankeaa raskausaikaa kummasti. Kiitos vaan sponsorillemme!