Meidän talossa asuu kaksi aikuista, kolme lasta ja kolme kissaa. Arki
on monessa suhteessa hyvin kaoottista ja hektistä ja joskus olen
todennut että meidän koti on siisti vasta sitten kun asukkaat on
vaihtuneet. Kuitenkin joka ikinen päivä mietin, että eikö tähän ole
mitään ratkaisua?
Taistelen jatkuvasti parittomia
sukkia, levällään olevia leluja, keittiössä kasvavaa tiskivuorta,
lattialle pudotettuja ruoanmurusia ja kadonneita lapasia ja pipoja
vastaan. Yritän jatkuvasti keksiä ja järjestää toimivia ratkaisuja
joilla koko perhe yhdessä saisi helposti kaaoksen hallintaan ja elämän
järjestykseen. Välillä luovutan parittomien sukkien korin mieheni
selvitettäväksi ja hän ihan hyvillä mielin lajittelee sukat pareiksi
siitä huolimatta että sukat ei ole lähellekkään pareja. Itse en siihen
pysty. En vaan pysty laittamaan sinistä monsterisukka
puna-harmaaraidallisen sukan kanssa samaan myttyyn. Mielessäni siintää
näky lapsista eriparisukissa ja se miten sukat eivät koskaan löydä
oikeita parejaan jos aina käytetään eriparisia.
Kolme
vuotta omakotitalossa asuneena olen oppinut joitain perusasioita
järjestyksestä ja sen hallinnasta. Olen alkanut haaveilemaan
huonekaluista joissa on niin korkeat jalat, että pystyisin helposti
näkemään niiden alle ja metsästämään palikat ja ne kadonneet sukat. Olen
alkanut haaveilemaan keittiönkaapeista ilman sokkeleita niin, että
pystyisin näkemään jokaisen pienimmänkin leivänmurun ja siivoamaan
sieltäkin helposti. Olen huomannut, että kierrätysastiat täytyy olla
siellä missä sitä kierrätettävää syntyy. Olen oppinut minimoimaan rojua
kerääviä tasoja pois ja olen oppinut sen, että kaikista helpoimpia
ulkovaatteiden säilytyskalusteita on sellaiset joihin voi vain tiputtaa
kaikki pipot ja lapaset.
Olen nimikoinut koreja, olen
tehnyt lapsille ohjeet aamu- ja iltatoimiin. Olen oppinut tekemään
itselleni Do to-listoja ja aktivoimaan itseni jatkuvasta väsymyksestä
huolimatta toimittamaan tietyt kodinhoidolliset toimenpiteet jotta
tietty taso kodissamme pysyisi yllä.
Kaikesta tästä
huolimatta olen monta kertaa todennut taistelevani tuulimnyllyjä
vastaan. Usein tekisi mieli luovuttaa kokonaan ja antaa asioiden vain
olla ja edetä omalla painollaan.Odottaa murrosikää ja toivoa että lapset
oppivat itse pukemaan vaatteet oikein päin ylleen ja auttamaan
kotitöissä vapaaehtoisesti. Joissain tilanteissa se ehkä olisi kaikista
helpoin ratkaisu. En kuitenkaan pysty siihen sillä jatkuva kaaos ja
epäjärjestys ahdistaa. Pelkään, että jos en koko ajan ole huolehtimassa
ja opettamassa lapsia pukemaan oikein ja pistämään likaiset vaatteet
pyykkikoriin he eivät opi sitä ikinä. Toisaalta myös jatkuva vahtiminen
ja muistuttaminen ahdistaa ihan yhtälailla mutta toistaiseksi kuitenkin
pääosin uskon siihen että joku päivä se vielä tuottaa tulosta ja alkaa
näkyä arjessani omatoimisina hienosti pärjäävinä ja
organisointikykyisinä lapsina.
Pitäisikö luovuttaa vain
siksi koska "lapsiperhearki nyt vain on semmoista" vai kannattaako
jatkaa yrittämistä luottaen siihen, että koska joku muukin pystyy miksi emme mekin pystyisi?
