Rv 28+3
Viikonloppu oli hyvin jännittävä.Supistuksia tuli paljon ja muutaman kerran mietinkin jo, että joko se nyt muka syntyy. No, niin se maanantaiaamu kuitenkin tänäänkin valkeni ja totesin olevani vielä yhtenä kappaleena. Lääkäri tarkistikin sitten taas tänään ja ei ole mitään muutosta tapahtunut supistusten seurauksena. Sain siis kanssaihmisieni ja omaksikin ilokseni vessa- ja suihkuluvan. Lastenlääkäri kävi myös keskustelemassa kanssani ja sanoinkin hänelle, että itse olen ihan rauhallisin mielin. Hän totesi, että syytä varsinaiseen huoleen ei ole, että näillä viikoilla selviytymismahdollisuus on jo heidän silmissään hyvin suuri ja riskit alkavat olla jo hyvin pienet.
Aamulla oloni täällä makaamisen suhteen oli ihan positiivinen, mutta äskeinen vierailu taas horjutti mieltä. Keiju on nyt koko tämän viikon ajan ollut kaksistaan Rakkaan kanssa kotona. En epäile yhtään etteivätkö he keskenään pärjäisi, mutta Keiju mua silti huolettaa suuresti. Tämä meidän uusperhekuvio on kaikenkaikkiaan aika haastava varsinkin nyt, kun en saa olla siellä missä mun kuuluisi olla, kotona. On itsessään jo todella rankkaa maata täällä erossa rakkaista ihmisistä, mutta Keijun oireilu ja ikävä, sekä huoli Rakkaan jaksamisesta tekee tästä vielä rankempaa. Aikaisemmat vierailukerrat täällä on mennyt tosi kivasti, mutta tänään Keijulta pääsi todella iso itku ja ikävä. Voi toki olla, että osasyynä tunteenpurkaukseen oli huonosti nukuttu yö ja päiväunien väliin jäänti mutta kyllä sen huomaa miten toinen silti kärsii. Kuitenkaan en näkisi mitään järkeä irroittaa Keijua nyt niistä arkirutiineista joihin hän on tottunut ja lähettää häntä biologisen isänsä luokse.(Tuskin tuo onnistuisikaan)
Nyt kun supistukset ovat rauhoittuneet ja tilanne on pysynyt levolla samana,en voi kieltää, etten ajattelisi kotiinlähtöä. Väärinkäsitysten välttämiseksi haluan sanoa, että en todellakaan toivo että vauva vielä syntyisi, tuntuu vaan turhalta maata täällä (suihku-ja vessaluvalla) kun pienellä järjestelyllä vastaavanlainen vuodelepo onnistuisi kotonakin. Jos supistuksia alkaisi tulla, olisin siitä n.20minuutin kuluttua takaisin täällä, riippuen liikenteestä ehkä jopa nopeammin. Niin kauan kun tilanne pysyy vakaana näkisin kotilevon kaikkien kannalta parhaimpana vaihtoehtona. Kotona olisin kuitenkin läsnä.
Näistä ajatuksista mieleeni tulikin se, että eihän ketään voi väkisin hoitaa sairaalassa. Vai onko siihen joku säädös? Täytyy ehkä keskustella lääkärin kanssa asiasta. Tässä kohtaa jos synnytys lähtisi käynnistymään, ei sitä kuitenkaan enää esteltäisi ja uskon, että asianmukaisella levolla päästään vielä viikkoja eteenpäin. Musta se on vaan epäinhimillistä ajatella että pieni (3-vuotias) lapsi irrotetaan kiintymysvanhemmastaan viikoiksi. Sanotaan, että ajattele lapsen parasta.No mulla nyt sattuu olemaan toinenkin lapsi, joka on lähes koko ikänsä ollut hirveän myllerryksen alaisena ja jonka kiinnepiste elämässä satun sattuneesta syystä olemaan. Olen pahoillani, mutta olen enemmän tässä kohtaa huolissani Keijusta kun ennenaikasen synnytyksen riskistä.
Joku voi ehkä ajatella, että olen itsekäs tai kevytkenkäinen kun tuon tämän ajatuksen näin julki, mutta mua on ruvennut ärsyttämään se päivittely että voivoi ja mitä jos se syntyykin yms. Uskon itse siihen, että kaikella on aikansa ja paikkansa ja tarkoituksensa. Jos lapsen on tarkoitus syntyä, se syntyy oli supistuksia tai ei ja lääkärikin sanoi, että muita vaihtoehtoja ei enää ole kuin vaan yrittää välttää niitä supistuksia. Jos synnytys käynnistyy se käynnistyy olin sitten kotona tai sairaalassa.
Lisäksi ihmettelen muiden suurta huolta vauvan hyvinvoinnista ja selviytymisestä mahdollisessa ennenaikaisessa synnytyksessä. Kyllä nykypäivänä keskoshoito on varsinkin Suomessa hyvin kehittynyttä ja ammattitaitoista. Siksikään en jaksa liikaa murehtia asiaa. Toki teen kaikkeni ettei vauva syntyisi vielä, mutta voivottelu silti asian suhteen sikseen.
Mä haluaisin vaan kotiin lepäämään mun rakkaan perheeni luokse, sinne minne mä kuulun.
