Kaikki eivät varmasti edes vielä tiedä tilastani, jotkut ovat ehkä osanneet aavistella ja jotkut rohkeat ovat jopa suoraan ( tai epäsuoraan) asiaa kysyneet. Lopuillekin tiedoksi, kyllä olen raskaana. Odotan lasta maailman ihanimman miehen kanssa. Tänään raskausviikot taitaa näyttää 28+0 jos nyt oon pysyny laskuissa mukana.
Vauvauutinen itsessään oli erittäin iloinen ja toivottu. Alkuraskaus sujui ihan mukavasti karmivaa pahoinvointia lukuunottamatta. Kun pahoinvointi viimein helpotti, alkoi harjoitussupistukset ja koska Keijua odottaessani oli jo ollut hieman ongelmia harjoitussupistusten kanssa, jouduin ns.erityistarkkailuun.
Miksi aloitin kirjoittamaan nyt? Jouduin tiistaina sairaalaan vuodelepoon ennenaikaisten supistusten vuoksi. Tavalliset ns.harjoitussupistukset ovatkin tehneet jo työtä synnytyssupistusten lailla ja ennenaikaisen synnytyksen riski on suuri. Keijun kanssa makasin osastolla viikon, mutta nyt mulla taitaa olla edessä ainakin pitkät kaksi viikkoa vielä, ellei jopa enemmän. Tämä on nyt mun viides päivä täällä makoillessa ja pää alkaa hajoamaan. Lähinnä itselleni kirjoitan, mutta jos tästä meidän tulevasta jännittävän matkan seuraamisesta saa joku lohtua ja toivottavasti myös toivoa itselleen, on se julkaisemisen arvoinen. Aion myös puhua asioista asioiden oikeilla nimillä, sillä mielestäni synnytys ja siihen liittyvät asiat ovat erittäin luonnollisia ja arkipäiväisiä.
Viime keskiviikkona oli perus rutiinitarkastus neuvolalääkärillä, joka totesi kohdunkaulan pehmentyneen. Hän laittoi lähetteen äitiysultraan jonne pääsinkin jo heti seuraavana päivänä.Ultrassa näkyi, että kohdunkaulaa on jäljellä 2cm ja hän laittoi lähetteen äitiyspolille.Aikani olisi oikeasti ollut vasta keskiviikkona,mutta labrasekaannusten takia sainkin ajan jo tiistaille. Tiistaina jännittäen matkasin äitiyspolille lääkärille, joka ultrassa totesi kiinteätä kohdunkaulaa olevan jäljellä enää 1cm ja määräsi samantien osastolle. Sillä tiellä ollaan. Alkuun laittoivat jonkun supistuksenestopiikin josta ei ollut apua, sen jälkeen jouduin tipan päähän ja pian määräykseni olikin pysyä tiukasti sängyssä. Eilen lääkäri tutki ja totesi, että lepo on auttanut ja tilanne ei ole edennyt. Hyvä niin, lohduttavaa tietää etten ole maannut paikoillani turhaan. Edelleen kun nousen ylös, alkaa supistukset ja paineentunne välittömästi.
No siinä nyt semmonen tylsä fakta-osuus siitä mihin on tultu ja missä mennään. Odotan surun sekaisella jännityksellä sitä, että pääsen purkamaan tänne niitä ailahtelevia tunteita ja ajatuksia, joita käyn kaikenaikaa läpi. Tänään yritin kuunnella musiikkia, mutta kappalevalintani taisi olla väärä, koska kaikki tämän viikon aikana kertyneet ajatukset ja tunteet kiteytyivät kyseiseen kappaleeseen. En nyt uskalla itse tätä uudestaan kuunnella, mutta linkitän sen teille tähän.
( Ei varmaan kannata kuitenkaan lahjoittaa..)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti